Hae
Jyllannin Suomineito

Oman tajunnan takaisinvaltaus – tämä on viimeinen blogipostaukseni

Istun koneelle ja tarkoitukseni on kirjoittaa blogia.

Kirjaudun alustalle ja vatsaan hiipii ahdistus.

Tämä ei tunnu enää oikealta.

Takana on useampi vuosi ammattilaisbloggaajana, joka on ollut aivan mahtavaa aikaa. Olen oppinut niin paljon upeilta kollegoilta ja eri toimituksilta sometyöstä.

Satoja tuhansia lukijoita, upeaa interaktiivisuutta ja vaikuttamista.

Olen kuitenkin kirjoittanut vuosikausia kovalla tahdilla. Monta julkaistua tekstiä viikossa, enkä ole juurikaan pitänyt taukoja. Mutta suurin syy lopettamiseeni on ihana kamala sosiaalinen media. Sosiaalisessa mediassa työskentely on todella uuvuttavaa.

Ennen blogia en juurikaan viettänyt aikaani sosiaalisessa mediassa ja nyt siitä on tullut keskeinen osa elämää.

Tunnen kaipuuta takaisin siihen aikaan, kun olin lapsi tai nuori. Ei ollut internettiä tai puhelimia. Ei ollut kiirettä, sillä ei pitänyt jatkuvasti olla tavoitettavissa ja menossa seuraavassa hetkessä. Pystyi olemaan rauhassa itsensä kanssa ja erottamaan omat ajatuksensa todellisiksi. Sosiaalinen media ei sumentanut ajattelukykyä ja vaikuttanut siihen, miten maailman kokee.

Lapset ja rescue-koira Ofelia.

Olen pitkään ollut aika nuupahtanut, sillä sometyöläisenä on aina suurennuslasin alla. Keskustelut, väittelyt ja vihaposti väsyttää, vaikka olisi kuinka järeät henkiset työkalut käytössään. Vaikka olisi kuinka vahva, tervejärkinen ja itsevarma, toisten ilkeät ja arvostelevat sanat voivat kuitenkin mennä ihon alle. Olemmehan me ihmisiä, emmekä koneita.

Olen jo vuosikausia tehnyt dynaamisella tahdilla oman elämäni instagram-stoori realityshowta, josta ei ole jäänyt puuttumaan montakaan päivää. Yleisöni on ollut joka päivä mukana meillä kotona, matkoilla ja juhlissa. Olen kulkenut puhelin kädessä 24/7 ja ollut aina tavoitettavissa. 

Sosiaalinen media vaikuttaa omiin ajatuksiin, tunteisiin ja sitä kautta omaan elämään. Sillä on tutkitusti jonkinlainen yhteys masennukseen, enkä yhtään ihmettele. Someen voi rakentaa oman kuplansa tiettyyn rajaan saakka, mutta siellä ei voi välttyä sellaiselta sisällöltä, jota ei oikeasti halua nähdä. Sosiaalinen media on myös kollektiivinen performanssi, joka ei ole totta. Perheet esittää itsensä täydellisinä, kuvat manipuloidaan ja jokaisella on mielipide jokaiseen asiaan. 

Viime vuoden aikana ajanvietto sosiaalisessa mediassa on vaan saanut olon tuntumaan huonolta ja typerältä.

Olen ajanut itseni piippuun tekemällä vuosikausia dynaamisella tahdilla oman elämäni instagram-stoori realityshowta, josta ei ole jäänyt puuttumaan montakaan päivää. Yleisöni on ollut joka päivä mukana meillä kotona, matkoilla ja juhlissa. Olen kulkenut puhelin kädessä 24/7 ja ollut aina tavoitettavissa. 

Olen elänyt elämääni jatkuvasti pohtien, miten siitä saisi sisältöä sosiaaliseen mediaan ja blogiin. Olen aikatauluttanut päiviäni, jotta ehdin valokuvata jouluruokamme ja kirjoittanut blogia uuden vuoden aattona. Olen istunut lasteni kanssa ja vastaillut seuraajieni kyselyihin vegaaniresepteistä samalla, kuin lapseni kertoo minulle jotain tärkeää. Olen tuntenut itseni huonoksi bloggaajaksi, jos olen unohtanut vastata seuraajjilleni.

Olen avannut blogini kommenttikentän monta kertaa kädet täristen sen jälkeen, kun olen julkaissut tekstin eläinten oikeuksista. Eläinaiheisiin teksteihini tulee aina vihapostia ja olen saanut jopa kerran tappouhkauksen.

Koin kuitenkin pitkään, että eläinten yhteiskunnallisesta asemasta kirjoittaminen oli tärkeämpää, kuin oma hyvinvointi. Niinpä jatkoin kirjoittamista, vaikka se veikin yöunet.

Vaikka olo on ollut aika huono jo pitkään, olen tuntenut velvollisuutta jatkaa kirjoittamista. Ennen kaikkea olen halunnut olla eläinten ääni ja ravistella ihmisten ajatuksia eläinten yhteiskunnallisesta asemasta.

Kirjoittaminen olikin pitkään tosi hauskaa.

Rakastan kirjoittamista, mutta tavoitteellinen ja tauoton bloggaaminen on vienyt siitä ilon. Lukijämäärien tuijottelu, blogitekstien markkinointi sosiaalisessa mediassa ja paineet ovat lopulta vieneet viimeisetkin ilon rippeet koko touhusta. Jos jo blogialustan avaaminen on alkanut ahdistaa, silloin on hyvä pohtia omia arvoja ja motiiveja. Miksi kirjoittaa, jos se ei enää tuo itselle hyvää oloa?

Kun aloin tiedostaa miten paljon sosiaalinen media vaikuttaa omaan elämään, sen vallan ja vaikutuksen näkee kaikkialla.

Kun tapaan ystäviä tai istumme iltaa, kaikilla on tapana vilkaista tai selata puhelimia illan aikana. Todellista yhteyttä ei oikein pääse syntymään. Kaikki kokemukset ja tunteet pitää jakaa koko maailmalle, muuten se ei tunnu edes todelliselta. Kaikki leijuu pinnassa ja mieli hakeutuu aina toisaalle.

Se on kauhean surullista. On aina hieman epätodellinen olo, sillä kiireetöntä läsnäoloa ihmisten kesken ei enää tapahdu.

Tunnen kaipuuta takaisin siihen aikaan, kun olin lapsi tai nuori. Ei ollut internettiä tai puhelimia. Ei ollut kiirettä, sillä ei pitänyt jatkuvasti olla tavoitettavissa ja menossa seuraavassa hetkessä. Pystyi olemaan rauhassa itsensä kanssa ja erottamaan omat ajatuksensa todellisiksi. Sosiaalinen media ei sumentanut ajattelukykyä ja vaikuttanut siihen, miten maailman kokee.

Kyseessä ei ole luovuttaminen, vaan tämä on oman tajunnan takaisinvaltaus.
Toki sosiaalisen median kautta kulkee myös paljon kaunista ja elintärkeää. Internet ja some ovat kuitenkin todella vahvoja manipulointityökaluja ja ne vaikuttavat meidän alitajuntaamme vahvemmin, kuin voisi kuvitella. Siellä käydään kovaa bisnestä. Nerokkaat markkinoijat myyvät meille tunteita, ideologioita ja tuotteitaan varsin salakavalasti. 

Vaikka kyseenalaistin, vähensin ja pohdin omaa puhelimenkäyttöäni, tunsin, ettei ilman älypuhelinta voi enää nykymaailmassa selvitä. Kunnes puhelin kerran hajosi ja olin viikonlopun täysin ilman pääsyä nettiin tai älypuhelimeen. Se oli herättelevä kokemus – tunsin pitkästä aikaa olevani vapaa.

Se oli myös pelottavaa, sillä sosiaalinen media luo illuusion yhteydestä. Koko maailma on auki ja tavoitettavissa – kuka haluaisi luopua siitä? Älypuhelimella tulee kuitenkin plärättyä kaikkea turhaa ja sosiaalisella medialla täyttää kaikki ne tyhjät aukot, jotka voisi käyttää länsäolemiseen. Tai vaikka siihen, että tylsistyy. Tylsistyminen on nykyaikana miltei mahdotonta, mutta se on luovuuden elinehto.

Olen inspiroinut tuhansia perheitä kokeilemaan kasvisruokaa ja astumaan epämukavuusalueelle.

Tuon puhelimen hajoamiskokemuksen ja pitkän pohdinnan jälkeen olen lopulta päättänyt pistää pillit pussiin. Rajoitan myös somen käyttöäni ja ehkä hankkiudun jopa eroon älypuhelimestani joksikin aikaa.

Olen kuitenkin kiitollinen Jyllannin suomineito-  blogistani ja että sille on ollut tarvetta. Olen löytänyt yhteyden suomalaisiin täältä kaukaa käsin, pystynyt olemaan julkisesti haavoittuvainen, käsittelemään kipeitäkin asioita ja puolustamaan heikommassa asemassa olevia. Koen myös tehneeni tärkeää työtä avoimuudellani ja osoittamalla omalla esimerkilläni, että vegaaninen elämäntapa on mahdollista.

Olen inspiroinut tuhansia perheitä kokeilemaan kasvisruokaa ja astumaan epämukavuusalueelle.

Tämä kaikki on ehkä blogityöni upein saavutus ja henkilökohtainen palkinto. Olenkin alkanut ajatella, että bloggaaminen oli ehkä vain alku ja sysäys jollekin vielä tärkeämmälle ja suuremmalle. Mikään elämänkokemus ei ole turha tai täysi floppi. Kaiken voi kääntää oppimisprosessiksi ja inspiraatioksi jollekin uudelle.

Oma vaikuttamistyö tuskin tulee loppumaan, vaan annan itselleni aikaa olla vähän hukassa ja astua kohti tuntematonta.  Nyt on aika hidastaa, olla elämässä ja tässä hetkessä läsnä –  ja keskittyä pitkäjänteisempään luovuuteen. Tuntuu, että oma potentiaali on kuitenkin ehkä jossain muualla, kuin sometyössä.

Kirjoitan pikkuhiljaa kirjaa, annan aikaa elokuvakerronnalle ja uralle, keskityn tekemään enemmän musiikkia ja no, luon vain siksi, koska haluan luoda. Ulkoapäin tulevat pakotteet tai paine ei ole väylä aitoon luovuuteen. Luovuus herää siellä, missä kiirettä ei ole ja itsensä voi kadottaa tekemiseen. Unelmoin tällä hetkellä siitä, että voi vaan olla rauhassa itsensä kanssa ja olla kiireetön.

Miten harvinaista se tuntuu olevan uraa tekevälle perheenäidille, mutta lopulta kyse on aina valinnoista.

Vaikka lopetan bloggaamisen, en koe että kyseessä luovuttaminen, vaan tämä on oman tajunnan takaisinvaltaus.

Lopettaminen tekee kipeää, mutta se tuntuu myös oikealta ratkaisulta. Kiitän kaikkia teitä koko sydämestäni tästä yhteisestä matkasta: kiitos!

 

– Terhi-Anneli

Mielenterveyshäiriöisen epätosia ja subjektiivisia tarinoita

Kirjoitin blogitekstin, jossa kuvailen subjektiivista kokemusta pitkään kestäneestä henkisestä väkivallasta. Halusin julkaista rehellisen ja herkän kokemuksen siitä, miltä henkinen väkivalta tuntuu. Henkinen väkivalta konkretisoituu ja näyttäytyy usein vain uhrin sisimmässä. Uhrin sisäinen kokemus ja tunteet ovat todella tärkeitä, sillä ne ovat monesti ainoa avain väkivallan tunnistamiseen.

Kaikki se hidas, ennustamaton, monisyinen ja piilotettu vallankäyttö, jota on miltei mahdotonta mitata millään objektiivisilla määreillä. Kyse on hienosyisestä ihmisten välisestä dynamiikasta, jossa tapahtuu pahoinpitelyä henkisellä tasolla.

Se on pelkoa ja uhkaa.

Elämänilon hidasta hiipumista.

Halusin kuvailla, miten henkinen väkivalta rikkoo, vaikka olisikin jo turvassa. Sillä väkivaltainen ihmissuhde voi olla jo ohi, mutta traumat elävät mielessä ja kehossa joskus pitkäänkin.

Uhrin sisäinen kokemus ja tunteet ovat todella tärkeitä, sillä ne ovat monesti ainoa avain väkivallan tunnistamiseen.

Monet ovatkin kirjoittaneet minulle, miten vielä vuosikymmenienkin jälkeen he tuntevat väkivallan vaikutukset sisäisessä maailmassaan. Henkinen väkivalta perheessä, parisuhteessa, työpaikalla tai muissa ihmissuhteissa, voi traumatisoida vakavasti.

Fyysinen väkivalta on konkreettista ja näkyvää, mutta henkinen on usein paljon vaikeaselkoisempaa, piilotettua ja siten miltei mahdotonta ulkopuolisten havaita. Jopa henkisen väkivallan uhri itse ei usein tunnista henkistä väkivaltaa. Tämä piirre on henkisen väkivallan vaarallisuuden ydin: uhri ei tunnista pahoinpitelyä, alkaa epäillä omia tunteitaan ja syyttää pahoinvoinnistaan itseään. Monet elävät väkivaltaisessa suhteessa tiedostamatta tilannettaan pitkään aikaan –  joskus eivät ehkä koskaan.

Henkinen väkivalta on kuitenkin vakavasti huomioonotettava väkivallan muoto. Se ei ole vähemmän satuttavaa, traumatisoivaa tai rikkovaa, kuin fyysinen. Se ei ole mitenkään vähemmän todellista.

Henkistä väkivaltaa on vaikea tunnistaa, koska siitä on myös todella vaikea kertoa ja sitä on hankala osoittaa. Vaikeutta tunnistaa henkistä väkivaltaa ei auta yhtään myöskään se, että sen vaikutuksia tai uhrien kokemuksia edelleen vähätellään.

Henkinen väkivalta on kuitenkin vakavasti huomioonotettava väkivallan muoto. Se ei ole vähemmän satuttavaa, traumatisoivaa tai rikkovaa, kuin fyysinen. Se ei ole mitenkään vähemmän todellista.

Tanskassa vuonna 2019 tuli voimaan laki, jonka mukaan henkinen väkivalta on rangaistava teko.

Olen lopen kyllästynyt asenteisiin, jotka vähättelevät henkistä väkivaltaa tai eivät ota vakavasti uhrin kokemuksia. Yksi oivallinen esimerkki henkisen väkivallan ja uhrin kokemusten vähättelystä on blogitekstiini saamani kommentti.

Joku päivä voikin selvitä että nämä tarinat eivät ole oikeasti tosia, ne ovat vain julkisestikin itsensä mielenterveyshäiriöiseksi diagosoimansa ihmisen subjektiivisia näkemyksiä tilanteista.

Sain tekstiini paljon hyvää palautetta, joka oli kannustavaa, koskettavaa ja tukevaa. Sain kuitenkin yhden kommentin, jota en blogini sivulla julkaissut. En julkaissut kommenttia, sillä siinä oli yksityiskohtaisia tietoja yksityiselämästäni, joista en ole kirjoittanut blogiin. Nämä yksityiskohdat viittaavat siihen, että anonyymi kommentoija on ehkä henkilö jonka tunnen, olen tuntenut tai joka muuten vain tuntee perheeni historiaa.

Julkaisen kuitenkin kommentin editoituna, sillä viesti mielestäni heijastelee oivallisesti niitä asenteita, jotka edelleen liittyvät henkiseen väkivaltaan ja mielenterveyteen:

”On se hullua että yhdellä ihmisellä lähes jokainen läheinen miessuhde poikii katkeran selviytymistarinan blogipostauksen muodossa.

On (olen poistanut lauseen, sillä se ei ole julkista tietoa, enkä ole siitä kirjoittanut blogiin) – traumoja ja dissosiaatiota. On vakavia ongelmia työkavereiden kanssa kun rakastuvat liikaa, sekä vielä henkisesti pahoinpitelevä (Olen poistanut lauseen lopun, sillä siitä ei ole julkista tietoa, enkä ole siitä kirjoittanut blogissa)

Joku voisi todeta että on varsin epätodennäköistä että yhdelle ihmiselle sattuu kohdalle tämä kaikki. Joku ilkeämielinen voisi todeta että kertojalta vain puuttuu keinoja millä välttää ihmissuhteiden ajautuminen kriisiin. Joku todella ilkeämielinen voisi tulkita ja varmasti tulkitseekin kertomukset huomiohakuisena uhriutumisena. Mutta pahimpana kaikesta, joku päivä voikin selvitä että nämä tarinat eivät ole oikeasti tosia, ne ovat vain julkisestikin itsensä mielenterveyshäiriöiseksi diagosoimansa ihmisen subjektiivisia näkemyksiä tilanteista.

Tarinoilla on aina kaksi puolta.”

Olen kirjoittanut blogiurani aikana satoja blogitekstejä, joista vuosia sitten kirjoittamani teksti kertoo narsistisesta kollegiaalisesta suhteesta ja yksi traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä. Olen valinnut kirjoittaa näistä kahdesta kokemuksestani,  sillä toivon niiden ehkä auttavan vastaavassa tilanteessa olevia. Valikoin omakohtaisia aiheita julkaistavaksi useimmiten vain silloin, jos olen oppinut niistä jotain ja koen oppimastani olevan hyötyä myös muille.

Lause väittää,  että koska olen kertonut avoimesti nuoruuteni traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä, mikään kertomani ei voi siis olla totta.

Kirjoitan blogissani eniten tekstejä vegaanisesta elämäntavasta ja ulkosuomalaisuudesta, mutta yksi tärkeitä teemoja on mielenterveys. Omakohtaisesta mielenterveydestä kirjoittaminen omalla nimellä on kuitenkin riskialtista siksi, koska aiheeseen liittyy edelleen hyvin vahva stigma.

Saamassani lukijan kommentissa on yksi hyvä esimerkki siitä, miten uskottavuutta pyritään vähättelemään mielenterveydellisistä syistä: ”Mutta pahimpana kaikesta, joku päivä voikin selvitä että nämä tarinat eivät ole oikeasti tosia, ne ovat vain julkisestikin itsensä mielenterveyshäiriöiseksi diagosoimansa ihmisen subjektiivisia näkemyksiä tilanteista.” 

Lause väittää,  että koska olen kertonut avoimesti nuoruuteni traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä, mikään kertomani ei voi siis olla totta.

Väitteen taustalla on myös näkemys, että mielenterveysongelmat menneisyydessäni tarkoittavat sitä, ettei millään kokemuksillani ole enää merkitystä. Subjektiiviset kokemukseni ovat vain mielenterveyshäiriöisiä ja siten jotenkin varmasti sairaalloisesti värittyneitä. Minulla ei ole ihmisarvoa.

Mielenterveys on kuitenkin yhtä tärkeä asia, kuin fyysinen hyvinvointi. Itseasiassa henkinen ja fyysinen ovat yksi ja sama asia. Mieli vaikuttaa kehoon yhtä voimakkaasti, kuin kehomme mieleen. Psykofyysisistä sairauksista saadaan jatkuvasti enemmän tutkittua tietoa. Ajatusten ja tunteiden vaikutus kehoon on todellista – ja siksi mielenterveyden pitäisi olla ihan yhtä tärkeä ja tavallinen asia, kuin fyysinenkin terveys.

Dissosiaatiohäiriökin on alitunnistettu ja paljon yleisempi, kuin olemme luulleet.

Ja tulkintaa kaikki on siksi, koska me olemme ihmisiä, emme koneita.

Totuudellisuus on tietenkin aina jokaisen lukijan harkittavissa. Mikä tahansa luova teos, on se musiikkia, blogiteksti, kirja tai elokuva, on aina lopulta tulkinta. Ja tulkintaa kaikki on siksi, koska me olemme ihmisiä, emme koneita. Kirjoittamisella ja julkisuudella haetaan huomiota aiheille, joita pitää tärkeinä. Monet hakevat huomiota myös itseensä, mikä on hyvin ymmärrettävä inhimillinen tarve: tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Usein luovan työn tekijä on myös työnsä julkiset kasvot ja tuovat myös persoonaansa esiin työtään markkinoidessaan. Tällaisessa julkisuudessa tai huomiohakuisuudessa ei ole mitään kummallista tai vähäteltävää.

Uhrin ei tule ymmärtää väkivaltaisen osapuolen motiiveja. Ei ole mitään ”tarinan kahta puolta”. Väkivalta ei ole koskaan, koskaan, uhrin syy.

Ihan lopuksi lukijan kommentissa tulee vielä esiin näkökulma, jolla ei ole itseasiassa relevanttia merkitystä väkivaltaisessa suhteessa: ”Tarinoilla on aina kaksi puolta.” Uhrille ja uhrin subjektiivisille kokemuksille on lopulta täysin yhdentekevää, miten väkivallan tekijä ajautuu käyttämään väkivaltaa. Väkivaltaisessa suhteessa elävän ei pidä keskittyä väkivallan tekijään, vaan pelastaa itsensä.

Usein empatia ja pyrkimys ymmärtää väkivallan tekijää on niitä tekijöitä, jotka saavat väkivaltaisen suhteen jatkumaan ja kestämään liian pitkään.  Uhrin ei tule ymmärtää väkivaltaisen osapuolen motiiveja. Väkivalta ei ole koskaan, koskaan, uhrin syy. Väkivallan tekijän teot ovat hänen omalla vastuullaan.

Mutta onneksi suurin osa lukijoistani saa teksteistäni lohtua ja tukea. Loppuun haluan vielä julkaista kauniin ja positiivisen palautteen:

”Hei Terhi-Anneli,

Olen seurannut upeita kirjoituksiasi vuosia. Tänä aamuna luin uusimman tekstisi parin päivän takaa. Olin järkyttynyt. Millaisen hirveän kärsimyksen läpi olet elänyt. Silti olet hoitanut lapset, tehnyt työtä, ja löytänyt voiman irrottaa itsesi. 
Läpi kaiken tuon olet julkaissut herkkiä ja syvällisiä tekstejä, jotka ovat pukeneet sanoiksi tuhansien ulkosuomalaisten äitien kokemuksia. Olet vahva, rohkea ja älykäs. Taitava, kestävä, herkkä ja oikeamielinen. 
Minulla on kaukana menneisyydessäni erilainen trauma. Kuvailet tarkasti ja vivahteikkaasti tunteita ja kokemuksia, jotka niin moni nainen on elänyt. Jälleen kerran autat lukemattomia muita kirjoittamisen lahjallasi. 
Tiedän millainen tie toipuminen on. Ei helppo, eikä lyhytkään, mutta se johtaa hyvään paikkaan. 
Olet sankarillinen.”

Kiitos kauniista sanoistasi. Ne merkitsevät minulle todella paljon ja kannustavat kertomaan jatkossa lisää näitä mielenterveyshäiriöisen epätosia ja subjektiivisia tarinoita.

– Terhi-Anneli